”Onko terkka paikalla?”

Terkka, terkkari, tippatäti. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Uskaltaisinko väittää, että jos terveydenhoitajan työtä olisi kunnioitettu niin paljon, että joka koululla olisi omansa, että jokainen lapsi ja nuori pääsisi hänen puheilleen vaivattomasti, että hänellä olisi aikaa ja resursseja hoitaa verkostojaan ja kouluttautua, niin kouluissa ei tarvittaisi kuraattoreja tai kallispalkkaisia psykologeja? Tai jos tarvittaisiin, nämä palvelut saataisiin muualta.

Minun ihannemaailmassani kouluterkkari on sellainen luotettu, vakaa, turvallinen ihminen, joka on läsnä aina tarpeen tullen – oli kolhu sitten polvessa tai sydämessä. Terkkarille menoa ei tarvitse hävetä, se ei leimaa niin kuin psykologilla käynti. Terkkari kuuntelee, ymmärtää ja ohjaa tarvittaessa eteenpäin. Hän on mukana koulun arjessa, tuntee oppilaat jo ennalta. Hyvä terkkari on enemmän kuin kaksi huonoa kuraattoria. (En väitä, että kuraattorit ovat huonoja, mutta tekisi mieli lisätä, että opetusryhmiä pienentämällä myös opettaja voisi olla ne kuuntelevat korvat)

Sen paremmin alan koulutusta tuntematta mietin, eikö kouluterveydenhoitaja voisi olla ihan oma ammattilaisensa, joka koulutettaisiin nimenomaan koulun arkeen, tuntemaan koulumaailmaa, lasten ja nuorten sosiaalisia suhteita ja hoitamaan niin fyysistä kuin psyykkistäkin terveyttä jonkinlaisena laaja-alaisena ensihoitajana? Jokaisessa koulussa tulisi olla omansa (ehkä ihan pienissä voitaisiin yhdistää), isommissa useampi. Virat olisivat vakituisia ja siksi niihin hakeuduttaisiin mielellään. (Nythän kouluterveydenhoitajaa heitellään julkisen terveydenhoidon ehdoilla paikasta toiseen)

 Niin niin, rahastahan kaikki on kiinni. Mutta jotain pitäisi tehdä tämän pahoivoivan nuorisomme hyväksi. Ja niiden tulevien polvien hyväksi.

Jätä kommentti

css.php